Tässä istun kotona nakuttelemassa koneella. Yhtäkkiä jotenkin jähmetyin ja jokin omituinen tunneryöppy meni kropan läpi. Hetken vain istuin kunnes tajusin, että kuulen sateen äänen! Siis vesisateen.  Ihanaa! Olin todellakin unohtanut jo koko vesisateen olemassaolon. Mieleni tekee juosta ulos sateeseen seisomaan, kiskoa ne sadevaatteet niskaan.

Eilen oli taas vastakkainen päivä. Eilen paistoi aurinko. Luennolla istuessani katsahdin ikkunasta ulos. Ikkunan takaa kurkisti Uspenskin katedraali ja aurinko sai sen kultaiset sipulit loistamaan. Se oli upean näköinen. Se heijastus jotenkin konkretisoi auringon olemassaolon. Onneksi ne sipulit kullattiin uudestaan silloin 2007.

Sää kuin sää voi saada iloiseksi.